Tutkijat: Koulukotien kaltoinkohdelluilta pyydettävä anteeksi

Moni nuori joutui kasvatuslaitokseen köyhyyden ja sen aiheuttamien sosiaalisten ongelmien takia. Jopa oppimisongelmat olivat syynä koulukotisijoitukseen. Nuoren tasapainoisen jatkoelämän kannalta sijoitus saattoi muodostua kohtalokkaaksi alistamisen ja väkivallan takia. Koulukoti löi aikuisiälle asti vaikuttaneen leiman.

Sosiologian tutkija Marjo Laitala ja sosiologian professori Vesa Puuronen haastattelivat 31 miestä ja 4 naista, jotka olivat sijoitettuina koulukodeissa vuosina 1940–1985. Haastattelujen pohjalta he kirjoittivat kirjan Yhteiskunnan tahra?.

Kirjan kiistaton loppupäätelmä on, että koulukodeissa on tapahtunut kaltoinkohtelua: väkivaltaa, alistamista, laiminlyöntejä. Yhteiskunnan tahra eivät olleet sijoitetut lapset vaan koulukotisijoitus itsessään.

”Kaltoinkohtelu tulisi selvittää perusteellisesti, kaltoinkohtelu tulee tunnustaa julkisesti ja valtion edustajien tulee esittää anteeksipyyntö kaltoinkohtelun urheille”, Laitala ja Puuronen vaativat.

Lisäksi uhreille olisi maksettava korvaus koetuista kärsimyksistä ja oikeudenloukkauksista.

Köyhyydestä lisätaakka

Marjo Laitala ja Vesa Puuronen keskittyivät haastatteluissa niihin ihmisiin, jotka joutuivat kaltoinkohdelluiksi. Kaikillehan koulukoti ei ollut paha paikka. Esimerkiksi Johannekselle, 77, joka koki kovia lapsuudenkodissaan, koulukotiin pääsy oli helpotus.

Tutkijat päättelevät, että haastateltavista moni joutui viranomaisten silmätikuiksi sosiaalisen valikoitumisen seurauksena. Lapset ja heidän perheensä kuuluivat yhteiskunnan heikompiosaisiin. Kirjan tekijät katsovat, että heihin suhtauduttiin jopa ikään kuin he olisivat alempaa rotua.

”Tämän takia he valikoituivat rangaistaviksi huomattavasti useammin kuin paremmassa sosiaalisessa asemassa olevien perheiden lapset.” Näin kävi, vaikka köyhän perheen lapsen käyttäytyminen ei ollut sen huonompaa kuin rikkaan perheen lapsen.

”Ei saatu kurkun kurkkuu”

Sijoituspäätöksen perusteena saattoi olla hyvinkin mitätön tapahtuma, jopa tavanomainen lasten kepponen tai korkeintaan lievää ilkivaltaa ja pikkuvarkaus.

Seppo, 66, joutui koulukotiin varastettuaan 5 kilon kurkkupurkin kaupan kellarista kaveriporukan kanssa. Poliisi kävi teon jälkeisenä päivänä pojat koulusta. Käräjillä tuomioksi luettiin 4 kuukautta ja 15 päivää kolmen vuoden koetusajalla.

”Siint yhest kurkkupurkista. Niin sellast vitun pelleilyy.”

Seppo laski olleensa 14-vuotias tuomion saadessaan ja koulukotiin joutuessaan.

”Ei saatu sitä purkkia edes auki, ei saatu kurkun kurkkuu.” Oikeuden istunnossa kurkkupurkki tuomittiin valtiolle menetetyksi.

Vankilaolosuhteet

Rikosseuraamukset tavallaan kasautuivat, sillä alaikäisen huostaanotto saattoi olla ankarampi toimenpide kuin sakko tai ehdollinen tuomio.

Jotakin kertoo se, että laitokset muistuttivat vankiloita ja toimintansa lopettaneiden koulukotien tiloissa toimii tätä nykyä vankila.

Jotkut valitsivat mieluummin vankilan kuin koulukodin. Tapani, 55, lähti koulukodista karkumatkalle ja sai reissulla tehdyistä rikoksista vuoden ehdottoman tuomion. Hän ei halunnut takaisin koulukotiin vaan pyysi oikeudenistunnossa päästä kärsimään tuomionsa vankilassa. Tapani päätyi 15-vuotiaana Konnunsuon vankilaan.

”Se oli mulle yhtä helvettiä se poikakoti. Kakolassakin olen istunut, sekään ei ollut niin paha paikka kuin Muhos”, Tapani kertoo haastattelussa.

Ruokkivat rikollisuutta

Eikä koulukotisijoitus parantanut ”pahantapaisia” vaan päinvastoin. Koulukodit tuottivat rikollista käyttäytymistä.

”Haastateltavistamme useat eivät olleet syyllistyneet ennen koulukotia minkäänlaiseen rikolliseen toimintaan, mutta koulukodin jälkeen jotkut heistä aloittivat vuosikymmenien rikollisuran.”

Suuri yleisö ja varsinkin sijoitetut mielsivät koulukodit rangaistuslaitoksiksi. Kurittaminen oli koulukotien arkea ainakin 1960-luvulle saakka. Esimerkiksi pojat saivat karkaamisesta vitsarangaistuksen, ja tyttöjä pistettiin eristykseen. Ministeriön ja koulukodin edustajat vähättelivät julkisuuteen kantautuneita tietoja laitosten sisäisestä väkivallasta.

Haastatteluissa kävi ilmi, että osa koulukotien henkilökunnasta harjoitti väkivaltaa sijoitettuja kohtaan vielä 1980-luvullakin.

Vasta 1980-luvulla ulkoisen kurin rinnalle tulivat psykologisen hallinnan keinot. Pahantapaisuutta, jota nykyisin kutsutaan sopeutumattomuudeksi ja moniongelmaisuudeksi, hallitaan psyykelääkkeillä.

Numero haamuaineesta

Marjo Laitala ja Vesa Puuronen katsovat, että koulukotien kouluopetuksen tasossa valtio petti pahiten antamansa lupauksen. Koulupäivät olivat normaalikouluja lyhyempiä ja opiskeltavia aineita oli vähemmän. Numeroita sai aineista, joita ei edes opetettu.

Kouluopetus kärsi sekä epäpätevän opettaja-aineksen että ammattikoulutukseen vähäisen panostuksen takia. Sen sijaan useat komiteat vuosikymmenien ajan korostivat työn merkitystä kasvatuskeinona. Koulukodeissa oli työpakko, ja oppilaiden työnteolla oli myös kiistaton taloudellinen merkitys laitoksille.

Vapautus häpeän tunteesta

KM Marjo Laitala ja YT Vesa Puuronen pitävät vääryyksien tunnustamista tärkeänä ja merkityksellisenä niille, jotka ovat kokeneet institutionaalista kaltoinkohtelua.

”Tunnustaminen on merkityksellistä, koska usein kyse on asioista, jotka on salattu, joista ei ole – ainakaan julkisesti – puhuttu ja jotka kokeneet ovat tunteneet niistä vihaa tai häpeää.”

”Tunnustamalla, että kaltoinkohtelua on kohdistunut ihmisiin, jotka eivät itse ole välttämättä tehneet mitään väärää, vapautetaan nämä ihmiset häpeän tunteesta ja itsensä syyllistämisestä.”

Marjo Laita & Vesa Puuronen: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset; 286 s.; Kustannusosakeyhtiö Vastapaino

Jukka Timonen/PR