Pienen tytön lämminhenkinen kasvutarina

Vuosi sitten yksi Helvi Ahvenaisen nuoruuden haaveista toteutui – häneltä ilmestyi esikoiskirja.

Kukkia lumessa ei varmaankaan ole sisällöltään sitä mitä kirjailijan urasta haaveileva nuori nainen olisi kuvitellut kirjoittavansa.

Helvin ei tarvinnut kuvitella. Hänen omaelämäkerralliseen kirjoitukseen nuoruusvuosista oli fakta-aineistoa yllin kyllin. Esikoiskirjailijaksi hän oli jo elämää nähnyt, tuolloin jo 74-vuotias mummo.

 

Kirja on koruton, invalidina syntyneen lapsen selviytymistarina. Helvi syntyi köyhään maanviljelijäperheeseen pimeänä tammikuun pakkaspäivänä, jalattomana ja vasenta kättä oli vain olkapäästä olkavarteen.

Kirja on muutakin. Se on todiste siitä, kuinka pienen ihmisen sisukkuudella ja pyyteettömien ihmisten tuella voi selvitä mistä vain: vaikeasta liikuntavammasta, köyhyydestä, yksinäisyydestä, jopa tietämättömyydestä.

Kirja voisi olla, mitä kirjoittajakin toivoo, ammattikasvattajien lukemistoa. Teksti kertoo yksinkertaisella kansankielellä, kuinka tärkeää on tukea lasta elämän alkutaipaleella. Eikä se vaadi ihmeitä vaan pelkkää hyvää tahtoa ja joskus ripauksen johdatustakin.

 

Kukkia lumessa kertoo kaunistelematta, kuinka osa Helvin kohtaamista ihmisistä vie häntä elämässä eteenpäin, osa jarruttaa ehkä tahtomattaankin. Jo elon ensihetkinä juukalaistytön elämänkaari oli tienhaarassa, kun Saimi-äiti vei vastasyntyneen lääkäriin.

”Parasta olisi, jos Luoja ottaisi pois tämän lapsen”, lääkäri oli sanonut, mutta hän oli luvannut etsiä lapselle laitospaikan.

Kävi dramaattisesti aivan toisin. Luoja otti pois lääkärin jatkosodan melskeissä, ja Helvi sai vakiinnuttaa paikkansa omassa perheessään.

 

Juuan kunnan terveyssisar Lea Sutinen, tuleva kansanedustaja, tarttui vuorostaan Helvin kohtaloon, kun oli koulunkäynnin vuoro. Ahmovaaran koulu olisi ollut käymätön paikka, sillä 40-luvun lopussa ei koulukyytejä tunnettu. Helvi olisi voitu vapauttaa oppivelvollisuudesta, mutta Lea saattoi 8-vuotiaan tytön omakätisesti opintielle helsinkiläiseen sisäoppilaitokseen. Erityiskoulussa maalaistytölle avautui uusi, virikkeellinen kasvuympäristö. Pikku esteetikon onni oli saada opettajakseen ihminen, joka ymmärsi ja vahvisti Helvin taiteilijaminuutta.

 

Ja kuinka pienestä se oli ollutkaan taas kiinni, että Helvi pääsi kouluun eikä sulkeutunut kotipirttinsä harmauteen. Kehityskulku oli inhimillisesti käänteentekevä. Heikosta oli tullut vahva.

”Olen kouluttautunut meistä pisimmälle”, Helvi vertaa itseään 11-lapsiseen sisaruskatraaseensa.

Helvi valmistui diakoniksi ja toimi runsaat kaksi vuotta sosiaalityöntekijänä. Ison osan Helvin elämästä on lohkaissut kotiäitiys kahden terveen pojan äitinä.

 

Helvin lapsuusajasta olisi saanut kudottua voivottelutarinan. Sitä se ei ole. Olen lukenut kirjan kahdesti, ja päällimmäinen tunne lukuelämyksestä on lämpö. Kuinka lapsi on voinut ollakaan niin onnellinen, vaikeuksistaan huolimatta, arjen pienistä iloista, kuten äidin pullapitkosta leikkaamasta ylimääräisestä kiitospalasta!

Jukka Timonen/PR