Se on käsikranaatti, sanoi Kaarlo

Eeva Mikkosta naurattaa makeasti. Hän on juuri kertonut, miten oli manannut Alzheimerin tautidiagnoosin antaneelle lääkärilleen: ”Se on tarttuva tauti!”

”Tartuttaja” on Eevan mies Kaarlo. Sohvalla ryhdikkäästi istuvaa 92-vuotiasta sotaveteraania vain hymyilyttää vaimokullan sutkautukset. Tietäähän hän itsekin, että muisti pätkii. Mutta huumorilla on mentävä eteenpäin, ja mitäpä tuosta, jos ei lastenlastenlasten lukumäärä täsmää. Onnellisinta on, kun käyvät piipahtamassa ukin ja mummon ilona.

On hetki, jonka Kaarlo muistaa vieläkin 72 vuotta tapahtumasta.  Silloin ei naurattanut.

Oli heinäkuun 25. päivä 1944 Rukajärvellä, ja vihollisen tykistö ampui hakuammuntaa Jalkaväkirykmentti 52:n 5:nnen komppanian asemiin. Se antoi aavistuksen hyökkäysvalmisteluista. Kaarlo oli laittautunut korsussa vanerille pitkäkseen, kun iltayöstä taivas repesi tulihelvetiksi. Hän hyppäsi pystyyn, otti kypärän ja muut varusteensa ja juoksi pikakivääripesäkkeelle. Siellä aseveli jo ampui pitkiä sarjoja vihollisen asemiin, ja Kaarlo alkoi täyttää pikakiväärin lippaita.

Yhtäkkiä ampuja sanoi Kaarlolle, että ”Ota sinä tämä” ja tarjosi pikakivääriä 20-vuotiaalle kiväärimiehelle. Kaarlo vastasi, että ”Ammu vain, jos ei sinussa mittään erikoista ole − minä laittelen näitä lippaita ampumakuntoon”. Muutaman sarjan ammuttuaan ampuja tarjosi taas sarjatuliasetta Kaarlolle.

”Voenhan minä sen ottoo”, Kaarlo kertoo sanoneensa mutta samalla tivanneensa, oliko ampuja nähnyt etumaastossa jotain erikoista. Vastausta ei tullut, vaan ampuja heittäytyi ihan mykäksi, otti pesäkkeen nurkalla olleen Kaarlon kiväärin, katseli sitä ja laittoi sen takaisin paikoilleen ja lähti puolijuoksulla poispäin. ”Minä huusin perrään, että näitkö sinä mittään erikoista vai mikä sinulle tuli.”

Kaarlo päätteli, ettei miehestä enää ollut ampujaksi. Hän oli nähnyt aikaisemmin, kuinka tämä mies oli ruvennut vapisemaan ja maastoutumaan mahdollisimman matalaksi pienemmästäkin vihollisen tulituksesta.

Kaarlo arveli pikakivääri kädessään, että hänen tästä kait on sitten jatkettava ja ampui sarjoja vihollista kohti. Vihollisen tulitus kuitenkin hiljeni, ja Kaarlo ehti jo pohdiskella, että tähänkö tämä kahakka päättyi.

”Kaiken varalta otin kuitennii käsikrannaatin ja päästelin kaikki sokat irti.” Nimittäin pesäkkeen edessä oli kuollut kulma ja jos siellä näkyisi liikehdintää, Kaarlo heittäisi sinne kranaatin.

Vihollinen ei tullut kuolleesta kulmasta, vaan vangin sieppausryhmä tuli suomalaisten juoksuhaudan suojissa ja yllätti yksinäisen taistelijan takaapäin. Kaarlo laitettiin käsirautoihin ja suunnaksi otettiin vihollisasemat. Maastossa hän näki, että ainakin puolenkymmentä vihollista oli kaatunut yrittäessään murtautua pesäkettä kohti.

Kaarlo vietiin korsuun, jossa häneltä ensimmäiseksi tutkittiin kaikki taskut. Lompakko vaihtoi omistajaa, mutta kellosta oli kovin kysely. Sitä ei vangilla ollut. Joukkueen johtaja kuitenkin näki, että Kaarlolla oli vielä vasemmassa kädessään jotakin. Johtaja tuli lähemmäksi ja kysyi, mikä se on.

”Minä vastasin, että se on käsikrannaatti.” Johtajaa lukuun ottamatta korsu tyhjeni vihollistaistelijoista! Johtaja alkoi kysellä, että miten se toimii. Kaarlo selvitti, että jos kranaatin iskuria kopauttaa johonkin, niin lähtö tulee. Mies otti varmistamattoman kranaatin pois ja räjäytti sen myöhemmin.

”Tehokas kuului olleen”, Kaarlo muistelee vihollisjohtajan maininneen.

Rukajärveltä Kaarlon matka jatkui Muurmannin radan kautta Petroskoihin ja sieltä aikanaan Tsherepovetsin vankileirille. Lieksalaisen sotavankeus päättyi neljän kuukauden jälkeen. Kaarlon onni oli, että häntä kohdeltiin inhimillisesti koko vankeuden ajan.

Kaarlo palasi Ruunaaseen Tolvala-nimiselle kotitilalleen kuten neljä muuta sodan käynyttä veljeään. Kaarlo päätyi vävypojaksi naapuritilalle Reittulaan, kun hän avioitui Eevan (os. Mikkonen) kanssa 1949. Eeva oli myös käynyt jo melkoisen elämänkoulun, kun Mikko-isä oli kuollut keuhkotautiin Eevan ollessa vasta 5-vuotias. Kaisa-mummo opetti tytön jo 6-vuotiaana lypsämään äitinsä rinnalla.

Kaarlo ja Eeva viljelivät ja kasvattivat karjaa, ja heille syntyi neljä lasta. Karjanpito loppui vuoden 1980 tienoilla, ja pellot Kaarlo ja Eeva istuttivat petäjää ja koivua kasvamaan. Kotitila on ollut jo kotvan ajan kesänviettopaikkana, sillä talvet Mikkoset asustavat Pielisentien kerrostalokotiaan.

Eeva laittaa vielä ruuat ja neuloo suvun villasukat. Tytär käy jelppimässä useasti päivän aikaan. Siivous ja Kaarlon kylvetys on ulkoistettu.

Kaarlon päivät kuluvat etupäässä loikoillessa. Avustajan kanssa Kaarlo ja Eeva tekevät viikoittaisen rollaattorilenkin.

”Kaarlo määrää tahdin, minä tulen perässä”, Eeva selvittää arkista marssijärjestystä.

Kaarlo on sotavankeutensa perusteella 25-prosenttinen sotainvalidi. Pohjois-Karjalassa oli vuoden alussa vielä 153 Sotainvalidien Veljesliittoon kuuluvaa sotainvalidia ja 439 puoliso- ja leskijäsentä. Lieksassa on elossa 20 sotainvalidia ja 35 puoliso- ja leskijäsentä.

Tänään 27. huhtikuuta vietetään Kansallista veteraanipäivää sotaveteraanien kunniaksi.

Jutussa on käytetty hyväksi Lieksan Sotainvalidit ry:n puheenjohtajan Juho Pehkosen tekemää Kaarlo Mikkosen haastattelua.

Jukka Timonen/PR